Sunnutaina olin vailla velvollisuuksia. Tein mitä mieleen juolahti ja jätin tekemättä sen mikä ei huvittanut. Tavallaan olisi siis voinut olla kuolettavan tylsää, mutta ei. Joutilaisuus tekee hyvää, silloin ihminen todella lepää, eikä velvollisuuksien suorittaminenkaan todellisuudessa häiriinny yhtään vaikka yksi päivä jäisi väliin. Mikä parasta tuollaisen päivän jälkeen on kaksinverroin ideoita ja visioita. Tekemättä jätetyt asiat lähtevät tekeytymään lähes itsestään. On helppo olla ja hengittää.

    Joutilaisuus tietysti sotii tehokkuusajattelua vastaan, mutta tehokkuusajattelun uhreista on jatkuvasti esillä varoittavia esimerkkejä. Kaikilla pitäisi ehdottomasti olla toisinaan tyhjää aikaa ja mahdollisuus joutilaisuuteen. Olen varma, että loppuunpalamisia olisi vähemmän, jos joutilaisuus hyväksyttäisi. Kuitenkin on todettava, että tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että kaiket päivät pitäisi vaan vetelehtiä. Toisinaan pitäisi vaan olla mahdollisuus tarttua ohi lipuviin tilaisuuksiin tai paremminkin edes huomata ne. En välttämättä tarkoita mitään käänteentekeviä suuria tilaisuuksia, enemmänkin pikkuriikkisiä ilon aiheita. Mahdollisuutta lukea vielä seuraava ja sitä seuraava luku, kun kirja on temmannut niin hyvin mukaansa tai neuloa vielä tämänkin taukopaikan yli tai blogittaa vilkuilematta kelloon, vaelella virtuaalimaailmassa mielensä mukaan.

    Hienoja ovat ne asiat, joita ei voi jouduttaa. Taitojen kehittyessä käsitöiden teko tietysti vauhdittuu, mutta ei loputtomasti. Se etenee kuitenkin omalla tahdillaan, väätii kärsivällisyyttä ja valmistuu aikanaan. Sma asia on ehkä se kaikkein kiehtovin viherpeukaloinnissa. Kasvu ottaa aikansa. Täytyy vaan kärsivällisesti jaksaa odottaa, että lumet sulavat ja kukkasipulit työntävät versonsa maasta ja lopulta kukkivat. Kevään ensimmäiset kukat kyllä palkitsevat odotuksen.