Sitä on nyt viikko takana. Tai paremminkin neljä kertaa. Sitä on kaiken kaikkiaan kolmen viikon ajan neljänä iltana viikossa. Mikä parasta pahastunut niskalapani on tykännyt ja lykkääntynyt suuriprojekti vetelee viimeisiään ennen valmistumista.

    Onhan japanilainen kulttuuri todella vaativa ja rankkakin, mutta kyllä siihen tuntuu sisältyvän aimo annos rauhallisuutta ja tyyneyttä. Ei tämä tanssi ole ehkä niinkään perinteistä japanilaista, mutta lähestymistapa on täysillä sitä, sillä opettaja on todella herttainen japanitar ja hurjan taitava. Vielä tämä monessa paikassa kolunnut saa uusia juttuja ja oppii lisää tutuista asioista. Se rauhallisuus leviää myös tanssitunnin ulkopuolelle. Ehkä tässä kohtaa on hyvä huomauttaa, että kyse ei ole hidastelusta, vaan hätiköinnin puutteesta. Viime aikoina olen säännöllisin väliajoin törmännyt johonki japanilaiseen asiaan ja kerta toisensa jälkeen vakuutun. Erityisesti tuosta tyyneydestä. Tietysti myös koreografiat ovat raikkaita ja erilaisia. ja kaikkeen tuohon opettaja sekoittaa hilpeällä tavalla suomalaisuutta. Mielikuvat ovat helposti ymmärrettäviä. Tänään hän kuvasi erään liikesarjan laatua leipäjuuston kaltaiseksi, käyttäen tätä termiä selkeällä suomen kielellä.

    Ei ole ollut kova hinku Japaniin kuitenkaan aikaisemmin. Nyt huomaan sen hiljalleen hiipivän. Tuo tynneys on kuulemma nähtävissä myös katukuvassa, vaikka ihmisiä on paljon ja tilaa vähän. Enemmän hingun kuitenkin, ainakin tässä vaiheessa puutarhoihin ja luontoon sinne.