Tuo suloinen valo on siivilöitynyt elämääni niin keväänä kuin toipumisenakin.
Vauhtia riittää.
Aamuisin olen lastenkirjailija.
Iltapäivisin perustöissä.
Ja muuten aktivoitunut kaikkeen mukavaan.

Kuinka paljon yksi pieni ihminen voi vaikuttaa koko pienten ihmisten ryhmään?
Se on epäreilua kaikille.
Tuo ryhmä ei tunnu olevan oikeapaikka tuolle pikkutyrannille.
Siksi kaikilla on paha olo, siksi toiset jopa lyövät.
Kaikesta huolimatta olen jälleen lumoutunut pikkuihmisistä.
Puhdasta taikaa ja tulikärpästen tanssia.

Eilen tapasin taas pikkuista prinsessaa ja ystävää.
Se oli ihanaa.
Aiemmin ajattelin, että tämäkin tahtoo.
Enää en niinkään.
Se on monisyisempi juttu.
Ja mikä parasta; osaan nauttia siitä mitä nyt on.
En vain haluta muuta ja lisää.
Ihana tuo kohtaaminen kuitenkin.

Kohtasin myös ihmisen, jollaiseksi itse pyrin.
Tavoitteesta on myös kuva muistuttamassa.
Mutta se on siis mahdollista!
Se on minulle paljon vahvempi motiivi kuin aineelliset tai uralliset pyrkimykset.
Olen kai kasvanutkin.
Enää ei ole epätietoisuudesta puhdasta paniikkia.
Epävarmuuden kanssa on opittava olemaan mukavasti.
Valitsemallani tiellä se on näet matkakaverina.

Kaikki maistuu nyt paremmalta.
Tänään leivon lasten kanssa pullaa.