Yksi orkideoistani kukkii jo.
Kaikkia uitan kerran viikossa lisäkukkien toivossa.
Uusia vanoja ei vielä näy.
Ne kyllä kasvavat vauhdilla, kun ryhtyvät asiaan.
Nyt alkavat valo-olosuhteetkin olla kohdallaan.

Innostuin noista valo-olosuhteista heti aamulla.
Eilen nimittäin tein kahden tunnin kävelylenkin.
Ja olisihan se vielä mukavampaa aurinkoisessa säässä.
Tarkemmin ulos katseltuani totesin kaikkien kulkevan pää syvällä kainaloiden välissä lähinnä South Parkin Kennyä muistuttavina.
Pakkastakin on siis runsaasti.
Arvonnaksi meni: Mennäkö vaiko eikö mennä?

En tahdo saada aikaiseksi oikein mitään.
Väkisin pitää tehdä voimien palauttamiseksi.
Aurinkoon lähtöäkin on tässä väläytelty.
Sain haettua vihdoin uuden passin.
Olin varautunut pitkiin jonoihin ja massiiviseen odotukseen.
Edellisellä kerralla kaavake piti täyttää itse.
Haeskelin siis tuota kaavaketta, kun tiskin takaa huhuiltiin ja tarjottiin apua.
En ehtinyt edes vuoronumeroa ottaa.
Koko asia, jota olin sen jonotushorrorin vuoksi lykännyt viikkoja oli ohi viidessä minuutissa.

Kaksi isoa asiaa seisoo paikallaan.
Toinen kuin ikiaikainen petäjä.
Kierrän sitä säännöllisesti saattaakseni sen liikkeelle.
Ei toistaiseksi ole hievahtanutkaan.
Ja kirjani odottaa viimeisiä silauksiaan.
Sitä taas jarruttaa kuntoni.
Vielä täytyy toipua.
Haluaisin vaan niin kovasti saada sen valmiiksi ja maailmalle.
Nähdä kuinka sen käy.
Vaikka on se kyllä pelottavakin ajatus.
Ilmassa alkaa olla sille suotuisat hetket.