Ällistyneenä voisin katsella rehottamista aloittelevaa luontoa ja unohtaa ajan kulun.
Se on kestävää.
Kiireessä ei sitä vastoin ole mitään kestävää.
Se on tyhmää.
Ja sekin asennekysymys.
Sain olla yksin puuhaamassa puutarhassa monta tuntia.
Ja maistella kesää.
Tosi ihanaa!

Aallon harjalla, kovassa nosteessa oleminen vaatiikin hauduttelua.
Kaikki tämä ihanuus tärähti eteeni niin yllättäen, ettei ajatukset ole vielä järjestyksessä.
Kirkkaita kylläkin.
Mikään ei ole hullusti.
Kaikki hyvin, onni syvin.

Ihastelin taas näitä kotikulmia.
Omenankukkien aikaan se on helppoa.
Tai väistämätöntä.
Kävellessäni kotikatua sain todeta, ettei sopivampaa ole.
Tänne minä kuuluun.
Tuohon keltaiseen kulmataloon.
Noiden talojen väliin ja tuota vastapäätä.
Tiedän keitä naapurissani asuu ja tervehdimme toisiamme.
Tunnelma on kuin Melukylässä
Vähän matkan päässä tuossa yhdessä pihassa tuntuu aina olevan iloa ja naurua.
Tuolla paikat ovat rempallaan.
Tässä kohtaa haukkuu se suuri musta koira.
Haluan oppia tuntemaan tämän tien kuin omani.