Matkaan on ilmestynyt lieventäviä asianhaaroja. Vaikka kuinka haluaisin edetä lujaa ja saada paljon aikaiseksi, se ei ole mahdollista. Elimistö laittaa vastaan. On pakko vaan huilata. Mieli ei kuitenkaan matele, vaan projektia on ja suunnitelmia sitäkin enemmän. Turhaudun kovasti, kun toteuttamisvauhti on niin hidas. Syyttelen kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä ja silti en tahtoisi valittaa. Mahtaisiko edes odotusten mrllinen uudelleen arviointi helpottaa tilannetta?

    Tänään on kuitenkin päivä, jona olen saanut paljon aikaiseksi. Tosin kahden saman kokoisen asian aikaansaaminen voi tuntua hyvinkin eri arvoiselta. Tuon asian laadun mukaan ja siksi tuollaisen "suurempi" laatuisen asian aikaansaaminen luo harhan paljosta aikaansaamisesta. Määrällisesti olen saanut monena muunakin päivänä aikaan vähintäänkin saman verran. Tuo harha kuitenkin pääsee valitettavan usein ohjaamaan tuntemuksia siitä onko päivä ollut onnistunut vai ei. Ja kuitenkin olen minimoinut suorittamisen määrän. Jo se, että asenne velvollisuuksiin on eri kuin suorittaminen tekee noista velvollisuuksista helpommin hallittavia ja toisinaan jopa lupsakoita sekä mukavia. Kummaa?!

    Ei minusta tosin ole vain odottelijaksi. Ainakin halaun varmistaa, ettei muita vaihtoehtoja ole olemassa, kuin uudet rajat jaksamiseni kanssa. Olisi vaan niin paljon mielenkiintoista ja kiehtovaa puuhaa, että pelkäänpä menettäväni jotakin merkittävää, jos ei päiviini mahdu tämän enempää. Ja edelleen kyllä uskon vahavsti, että jonakin päivänä minun ei tarvitse takoa ihan näin montaa rautaa yhtäaikaa, vaan voin keskittyä siihen mistä eniten työnäni nauttisin. Neitsytmatka alkaa olla jo satamassaan. Enkä ikinä olisi uskonut sen olevan näinkään onnistunut. Prosessista olen jo ammentanut valtavasti. Julkinen tunnustus ja elannon saanti enää puuttuu.