Se etsiintyy nyt jalkoihimme muutaman pakastamalla säilööntyneen kuukauden jälkeen. Hämmentävää on se kuinka vähän se haittaa. Ei noita ikäviä asioita tunnu huomaavan ollenkaan, kun kevät on tulossa ja sitten kesäkesäkesä.

    Mieli on taas rauhassa, kun saan viettää päiväni suuren projektini parissa ja tehdä sitä missä olen parhaimmillani. Oman työnsä hedelmiä on niin palkitsevaa odottaa ja tarkastella. Tämän tien on oltava se oikea tie. Se tuntuu niin oikealta. Suunta tuntuu vihdoinkin löytyneen. Se ei vaadi mitään myönnytyksiä, eikä järjellä pakottamista. Se tuntuu huonoine puolineenkin juuri minulle veistetyltä. Siihen kuvaan minä sovin täysin pakottamatta jopa terveysrajoitteittenikin kanssa.

    Kesässä odottaa jälleen Italiakin ja tänä vuonna Pariisin ja ystävän vanhempien kesähuvilan (Ranskan maaseudulla) kautta. Useamman vuoden olen haaveillut pääseväni vaeltelemaan Italian rivieran pikkukyliin ja tänä kesänä se taitaa onnistua. Ja mukaan lähtee paras mahdollinen matkakaveri eli Mielitietty.

    Kesällä tulee myös mahtava japanilainen opettaja vetämään nykytanssikurssin, jolle on pakko päästä. Hyvältä näyttää sekin. Se mahtuu hyvin suunnitelmiini. Se tietää kyllä tiivistä treenailua neljänä peräkkäisenä päivänä viikossa puolitoista tuntia kerrallaan.