Kummallinen tapaus. Se ei tule houkuttelemalla tai pakottamalla. Yhtenä hetkenä se saattaa istua viereeni bussissa ja silloin huomaan kaiken olevan hyvin ja mieleni levollinen. En tiedä mistä se siihen tupsahti tai mitä tein oikein? Siinä se kuitenkin on, kuin olisi aina ollut. Se on konstailematon. Se ei vaadi kysymyksiä tai selittelyä. Oikeastaan sanatkin loppuvat. Ahdistusta voi vuodattaa sivuja sivujen jälkeen, mutta miten on onnesta kertomisen laita. Sanat oikeastaan loppuvat. Kuinka sitä voisi kuvata ilman, että siitä tulee päälleliimattua ja teennäistä? Minussa hymy kuitenkin yltää korvasta korvaan ja riehaantuu jopa nauruksi. Olen juuri sellainen yrmyjen mielestä ärsyttävä tyyppi, joka vaan hymyilee ja on kiireetön. Loikoilee siinä onnen oikealla puolella.

Ehkä onnesta kertominen on todellakin vaikeaa ja siksi sitä vähemmän harrastetaan. Paljon kerrotaan pahasta, väärästä sekä kurjasta tarinoita. Niitä syydetään tajuntaamme televisisosta ilta illan jälkeen. Sielläkin olisi ehkä paikka hakea tasapainoa.

Ollessani huonovointinen ja -kuntoinen mietin aina, ettei onnellisuus ole mahdollista tämän sairasteluni kanssa. Eilen oli taas todella poikki. Mieli oli levoton ja olo tuskainen. Minussa riehui ristiriita ajatuksen ja teon välillä. Ja tänään onni tupsahti mukaani kuin taivaasta. Väsymyskään ei haittaa. Se kyllä rauhoittaa, mutta ei ahdista. Siinä se onni juoksi vierelläni, kun aikatauluni oli liian tiukka ja jouduin kiireessä kulkemaan paikasta toiseen. Nyt se pitää kanssani sadetta, joka enteilee kevättä ja vihreää kasvua.