On nyt muutaman päivän aika raskaasti ottanut otsaan tämä sairastelu.
Vetäytymisvietti senkun kasvaa.
Vetäytyminen ei taatusti tee hyvää.
Se nimittäin tarkoittaa vetäytymistä myös hyvästä.
Selektiivinen vetäytyminen olisi nyt hyvä.
Harvoin vaan pakeneminen johtaa mihinkään.
Se toistaiseksi vaan tuntuu turvallisimmalta vaihtoehdolta.
Ja siihen tiedän pystyväni.
Hyvä että jaksan täällä kotona köllötellä, nimittäin.
En jaksa oikein perus ylläpitojuttujakaan.
Tsemppaamalla niistä sitten on selvitty ja loppupäivä oltu raatoja.

Olen siinä vaiheessa, että mietin niitä, joilla on vielä ongelmallisempi tilanne terveytensä kanssa.
En tahtoisi äityä vain kitisemään.
Se on rankkaa itsellekin.
Eikä aika nyt ihan hukkaan mene.
Ja vaikka menisikin, niin minkäs sille voi.
Aloin tässä kaavailemaan sotkeutumista muuhunkin kuin lastenkirjagenreen.
Ensin esikoinen kuitenkin valmiiksi.
Heti, kun jaksan.