Mielitiettyni vei minut eilen illalliselle. Ei ollut mitää erikoista syytä. Molemmilla oli tosin vapaa ilta ja ystävät houkuttelivat vielä elokuviin illastamisen jälkeen. Minä en usko vuosipäivä tai hääpäivä dinnereihin. Paljon hienompaa on, että se tapahtuu jonakin tuollaisena tuikitavallisena torstaina. Sellaisena päivänä, jona ei muuten menisi korulaatikolleen ja miettisi, että jos laitan nämä helmet, niin minkäs sormuksen laittaisin ja onko ranneketju jo liikaa? Ainakin kukka hiuksiin ja päälle jotakin oikein mieltä ylentävää. Tässä tapauksessa se oli vaalenapunainen yläosan värikokonaisuus ja ensimmäsitä kertaa tänä keväänä toppaliivi. Ja mikä parasta, se ei ollut liian aikaista. Hyvin tarkeni vilukissakin. Jo ravintolaa kohti mennessä mieli oli korkealla. Tuntui ihanalta olla raikkaan pastellin värinen, kun ihmiset ympärillä olivat vielä tummissa vaatteissa ja yrmyilivät sateiselle säälle.

    Riskinähän noiden tuikitavallisten päivien dinnereissä on se, että ne jäävät tekemättä kokonaan, kun ei ole sitä syytä, eikä tule raivattua niille tilaa. Se tunnelma tuollaisen illalisen jälkeen vaan pitäisi pystyä painamaan syvälle aivokuoren poimuihin, ettei pääsisi unohtumaan kuinka hienoa se on ja kuinka hyvältä se tuntuu pysähtyä arjessa ja nauttia siinä hetkessä seurasta ja hyvästä ruuasta.

    Mielummin siis arjesta juhlaa kuin niitä pitkään etukäteen valmisteltuja elämän täydellisimpiä päiviä.