Tervomaan keikka liikautti minussa jotakin isompaa kuin alkuun luulin.
En ole vieläkään tuosta kokemuksesta toipunut, mutta ei sen niin väliä.
Hyvä, joskin vahva elämys.
Asiat kirkastuivat oikein rytinällä.
Olen ollut elämäntehtäväni suhteen hakoteillä viimeiset 10 vuotta.
Viimeisien vuosien aikana oikeat väreet ovat resonoineet.
Mutta jääneet sairastelun jalkoihin.
Viime päivinä olen hämmästellyt minkälaista olikaan olla minä.
Sairaus teki minusta jotakin muuta.
Olenhan minä toki tiennyt kuka olen.
En vaan ole ollut itselleni järin uskollinen.
Olen kulkenut pelkurina suuria valtateitä, joilla ei tarvitse tuntea.
Voi vain tuijottaa päämäärää ja ripustautua siihen.
Minua pelotti.
Olen edelleenkin arka.
Tosin, omalla polullani kuljen nyt jalat tukevasti maassa ja pää siellä tuoreessa vihreydessä, niityn tuoksussa, luonnon laulussa, tarinoiden synnyinsijoilla.
Siis tasapainossa.
Sairastelun myötä minusta on kasvanut niin iso, että uskallan tulla siksi mikä olen.
Kärsimättä reunaehdoista.
Kaikki tämä hyvä itkettää.

En suotta pyrkinyt paljain jaloin karulle, lämpöiselle kalliolle.
Siellä tuuli hyväilee ja meri kirkastaa.
Puuvillavaatteiden liepeet lepattavat.

Tarve tarinoida on muuttunut pakottavaksi.
Se kiertää villinä minussa.
Eikä edes löydä tietä ulos, jollei hieman rauhoitu.
Rauhoittuu se.
Ajallaan.
Tämä suloinen rauhattomuus.
Alkukesäkin siihen tarvittiin.
Ei se muulloin olisi onnistunutkaan.