Ihmisen pitäsi olla todella herkkä tuntemuksilleen, jotka seuraavat suuria valintoja tai pohjustavat niitä. Pahalta ei saisi tuntua, jos tuntuu vähänkään phalata, eikä pysty vastaamaan kysymykseen "Miksi?" yhdellä lauseella, pitäisi havahtua ja jopa muuttaa mielensä, jos tilanne sitä vaatii. Väkisin, kun eimistään tule mitään. Pitäsi voida saatttaa valmistautumisensa siihen jamaan, että suuren koitoksen päivä voisi olla rento, hyvin levännyt ja hyvät eväät mukanan (jos kyse on pidemmästä kiskaisusta).

    Itselleen pitäisi kuitenkin pystyä olemaan suorastaan inhorehellinen. Itseään kun ei kannattaisi liiemmin kiusata. Parempi kääntää kelkkansa viime hetkellä, ei tosin enää viime hetken paniikissa, kuin kärvistellä ja haluta muka tosissaan jotakin sellaista mitä ei oikeasti halua. Unelmafossiilit kannattaa haudata ja päivittää unelmansa. Myös "Haluanko minä tätä todella vai vain siksi, kun joskus halusin ja se kelpaa niin hyvin ympäristölle?" On hyvä kysymys. Itsensä alttiiksi laittamista ei kannata tehdä turhan takia, ei siitä väkinäisyydestä hyvää seuraa. Rennon letkeästi, leppeästi kuin kesä tuuli ja ovet aukenevat paremmin, kuin väkisin vääntämällä. Onhan se toki rasittavaa etsiä omaa itseään ja paikkaansa, mutta kyllä hedelmätkin ovat sen arvoisia. Tasapainon löydyttyä on helpompi, hengittää jne.

    Minä olen epävirallisesti sisällä korkeakoulussa. Linjan valitsen, kunhan suuren projektin kohtalo selviää (lähinnä siis aikataulujuttu). Ja siitä ilmoittelen sähköpostitse sitten aikanaan. Helppoa ja kivaa! Menin takki auki, sillä tiesin, että osaamiseni riittää ja olen menossa oikeaan paikkaan. Mikä ihana tunne tuo oli.