Olen käynyt tässä miettimään, että miksi tämä blogi minulla on? Mihin sitä tarvitsen? Helppo ja vaivaton tapahan tämä on tilittää, mutta en haluaisi tilittää. Enenmmänkin tarkastella ja pohdiskella. Nähdä hyvän ja kauniin. Kirjoittaa siitä. Tavallaan toki niistä kirjoittaa tilittäessään, mutta haluaisin kirjoittaa suoraan, en peilaamalla pahan tai kurjan kautta. Elämäni kuitenkin, kun on hyvää.

Saan pysyä suunnitelmassani. Opintoni alkavat muodossa, jossa toivoin. Itse asiassa ne alkavat ylihuomenna. Ja tässä minä pötkötän, kuumeessa. Niin käy tälle herkkikselle, kun pöpöt alkavat pyöriä ja valitettavasti en pääse näistä lentsuista helpolla, mutta alan oppia elämään sen faktan kanssa. Minun ihmisarvoani ei mitata sen mukaan kuinka paljon minulla on sairaspoissaoloja töistä. Sitkeästi ovat aiemmin yrittäneet. Nyt on onneksi hyvä ja inhimillinen työnantaja.

Jälleen kerran saan siis vannoa joutilaisuuden nimeen. Ei se ainainen läsnäolo ja sairastelulla leikkiminenkään voi kovin tehokasta olla. Onnellisia olkoon ne, joihin eivät pöpöt pysty, mutta älköön tehkö syyllisiä niistä joihin pystytään. Joutilaisuus on sisällön avain. Ja siis keskeinen työkalu minulle, joka ei pysty vain suorittavaan työhön, vaan tarvitsee sisältöä. Hiljalleen alan tulla jo toimeen tuon joutilaisuuden kanssa. Se on salakavala työkaveri, sillä se vie todella helposti saamattomuuden tielle, jos ei kuuntele tarkasti. Joutilaisuuteen ei kai ole hyvä jäädä, mutta siellä on elintäärkeää vierailla, unohtaa aika ja kellua.