Palasin tapaamaan opiskeluajalta jääneitä ystäviäni toiselle puolelle Suomea. Olin varannut junaan paljon tekemistä, koska muistin matkan pitkäksi ajalta jona elin kahden kaupungin elämää. Opiskelukaupungissa on paljon hyviä muistoj ja muutama todella tärkeä ihminen. Liian harvoin tapaan näitä tärkeitä, mutta hyvä, että edes silloin. Hyvää tekevää elämää tuntuu olevan myös opiskeluajan jälkeen, vaikka minun kohdallani elämä valmistumisen jälkeen ei ollut kovin hohdokasta. Toisia on onneksi kohdeltu lempeämmin.

    Ne jotka pysyvät menossa mukana, tuntuvat pysyvän, vaikka yhteys olisikin harvakseen kulkevien postikorttien varassa. Teknologiaahan olisi käytössä mielinmäärin, mutta siinä sitä sitten olla ja nautitaan postikorteista.

     Tekemistä junaan oli aivan liikaa. Olen oppinut olemisen hienouden, joutilaisuuden. Voi olla touhuamatta, eikä aika silti tunnu menevän hukkaan. Mukana on kaksi ihanaa kirjaa, käsitöitä ja tietysti tarvittava välineistö suuren projektin jouduttamiseksi. Kaikille ei ole tainnut vielä täysin valjeta kuinka tosissani projektini kanssa olen ja kuinka pitkälle aion sen kanssa mennä. Siinä kuitenkin lepää tulevaisuuteni työsarka ja unelma-ammatti. Mitä minä nyt en sen eteen tekisi?

    Eilinen ilta huipentui iloiseen jälleennäkemiseen sushin äärellä. Kyllä me vain olimme aika sushimaistereita Yllätystytön kanssa. Ja ihanaa oli. Typyltä ei edelleenkään mursutus luonnistu, mutta onneksi Yllätystyttö on kärsivällinen ja lempeä ope. En kyllä ymmärrä kuinka hän päästi minut jatkokurssille, mutta niin siinä vaan kävi. Olemme siis takaisin suloisessa pikkuruisessa mursumaailmassa muutaman päivän. Vain Ana The Man- etämursu puuttuu.