Kun taas tänään ajelin polkupyörällä täällä kesäisessä Helsingissä nousi mieleeni ajatus, joka esitettiin Sinulle on postia- elokuvassa. Siinä he ihastelevat New Yorkin syksyä, vaikka ovat asuneet kyseisessä kaupungissa koko ikänsä. Tietysti elokuvassa tuon ihastelun suuri syy on ihastus uuteen ihmiseen. No, rakastunut olen minäkin, mutta en vasta rakastunut.

    Kaupunki vaan vaikutti jotenkin niin minulle sopivalta ja tietysti kesäiseltä. Ei siis missään tapauksessa syksyiseltä. Huvittavaa, mutta lähes joka kerta ilahdun huomatessani puiston keskellä kaupunkia. Ei niin nyt tietenkään tapahdu kaikkien puistojen kohdalla. Tiedän kyllä varsin hyvin missä se puisto on, mutta kuitenkin se yllättää olemuksellaan. Kerta toisensa jälkeen jaksan ihastella samaa näkymään. Raskaan nousun jälkeen aukeaa huikea näkymä, jota rajaavat lähes kaikki Helsingille ominaiset rakennukset ja keskellä välkehtii meri. Tuuli kahisee puissa ja mäen saa laskea alas puiden vilvoittavassa varjossa ja sitten onkin aivan keskikaupungilla. Polkiessani mietin vielä, että saisinko tuon tuntemuksen tallennettua kuvaksi? Vain yhdeksi kuvaksi. Tuskin. Se täytyy kokea, kuten Pariisi, jossa ei malta mennä edes museoihin, kun kokee menettävänsä sen varsinaisen Pariisin, joka on heti siinä, kun käännyt vasemmalle ja katselet ympärillesi.