Syy lienee Suuren projektin. Olen jo lähes perillä, joten jokainen päivä lisää harmittaa. Selvää on ettei sitä paljon pysty jouduttaamaan. Aikaan saadun hyvän jäljen määrä tuntuu nimittäin olevan vakio. Yhtenä päivänä, kun tekee pitkän päivän ja pusertaa itsestään kaiken, niin seuraava päivä tuntuu menevän harakoille. Tässä ja nyt tunnen siis olen sen riivatun tehokkuus ajattelun uhri. Uuden syntyminen on taikaa ja taikahan ottaa aikansa sekä toimii omilla lainalaisuuksillaan. On vielä opittava, olemaan tekemättä ja katsoa vain hiljaa vierestä, kun aihiosta tulee nuppu, joka lopulta puhkeaa kukkaan. Se ei nopeudu yhtään, ei vaikka kuinka puhaltaisi ja kuiskuttelisi sille. Ei ole tarpeellista katsoa kellosta kuinka kauan minkäkin vaihe kestää ja mikä tuntivauhtini on. Tietysti on hyvä olla käsitys omasta työvauhdistaan, mutta eihän sitä muuten tarvitse kuin pysyä annetuissa aikarajoissa. Onneksi tyyli on minulle vapaa.

    Ideoita, kun on niin toetuttaminenkin on luonnollisesti vaiheessa, ennen kuin tulee päätökseen. Päätöksettömyyttä tuntuu nyt olevan vahvasti ilmassa muutenkin. En jaksa olla kaikissa puuhissani vaiheessa. Näihin vaiheisiin alkaa hiipiä turnausväsymys. Haluan uutta. Haluan päästä käsiksi jo seuraaviin ideoihin. Lopulta pyörin turhautuneena ympyrää, enkä tiedä mitä tehdä. En siis tee mitään ja sekin päivä meni harakoille. Onneksi on oppinutkit jotakin. Huomenna on taas hyvä päivä ja vaiheet muuttuvat toisiksi ja kulkevat vääjäämättä kohti päätöstään.