Ne olivat pieniä eläinhahmoja, joilla tapasin leikkiä Isoisäni tekemässä nukkekodissa. Nuket eivät milloinkaan kotiutuneet sinne ja Äidin Kodinonnelle kävi kerta toisensa jälkeen kalpaten, kun lehdet olivat kuin luotuja nukketaloni asukkien salaatiksi. Tämä nostalgisointi johtuu nyt yksinkertaisesti siitä, että kävin Lapsuudenystäväni syntymäpäiväjuhlissa eilen. En ollut käynyt hänen luonaan yli 10:n vuoteen.

    Yllättävän tarkasti lapsi ympäristöään tarkkailee ja kuinka aikuisesta epäolennaisia asioita muistiin painuukaan. Kauneuden taju ei ole rajattua, vaan avointa ja vastaanottavaa. Kuinka paljosta aikuiset jäävätkään paitsi konventioiden vuoksi? Muistin aivan selvästi pikkuruisia esineitä, jotka olivat, kuinkas muutenkaan, muuttuneet entistäkin pienemmiksi. Tavarat ovat tässä välillä muuttaneet toiseen osoitteeseenkin, mutta se mikä pienen tytön muistiin on jäänyt, tuntuu siellä pysyvän. Ainoa muutos on, että siitä maailmasta on tullut Pikkaraismaailma. Tämän myötä tietysti heräsi hurja määrä muistojakin elämään ja lopputuloksena voin todeta olevani hyvin onnellinen yksilö, koska olen saanut aivokuorelleni tallentaa niin suuren määrän kaunista, hyvää sekä viatonta.

    Toki ihminen muokkautuu ja usein miten jalostuukin, mutta kyllä jokin oleellinen, kuin puun ydin pysyy samana, sillä kovienkin koettelemusten muokkaamana tuo pienen tytön paras ystävä on edelleen tunnistettavissa tuosta hienoksi ihmiseksi kasvaneesta, eloisasta, nuoresta naisesta. Teoriani ihmisen persoonasta puuna, jonka ydin säilyy samana ja ympärille kasvaa vuosirenkaita, vahvistui. Vuosirenkaathan muokkaavat puuta, joten ei kukaan myöskään ole tuomittu ytimensä perusteella, mutta ydin voi kyllä pelastaakin paljon. Tämän teorian valossa ikääntymistä ei myöskään pitäisi nähdä vitsauksena tai kriisin aiheena, vaan rikkautena.

Tämä pöytälaatikkofilosofi vaikenee tähän.