Jöröilläkin on oikeus hymyillä, riisua vaatteet vähiin ja kellotella tuoreella nurmella. Sitä ei tosin tapahdu usein. Näitä kansainvaelluspäiviä on mutamia vuodessa. Yleensä valo saa laumat liikkeelle. Talvella laumahavaintoja voi tehdä meren ja järvien jäillä ja keväällä puistoissa. Näitä päiviä ei ole montaa. Yksittäiset jöröt yrittävät vaellusta yksinäänkin, mutta kyllä lauma tietää koska liikkeelle lähdetään.

    Alkuinnostus kestää vain hetken, vaikka aurinko jostakin käsittämättömästä syystä viihtyisi jöröjen seurana pidempään. Sillä saattaa olla jotakin tekemistä myös ajankohdan kanssa. Jöröjen täytyy olla vapaalla ja suuri osa jöröistä on on vapaalla viikonloppuisin, joten valoilmiön iskiessä viikonloppuun laumojen jalkautuminen alkaa. Tuolloin jäillä tai puistoissa kuhisee. Jörö väsyy vaan valittevan nopeasti näihin outoihin olosuhteisiin ja taantuu. Hänestä tulee äänekäs, usein oksenteleva ja loilottava, huonosti käyttäytyvä tai sitten jörö vain käpertyy johonkin rauhalliseen poukamaan ottamaan unta. Kaiken tämän vielä suon mielelläni jöröille, jos se saa hymyjä ja onnellisuutta aikaiseksi, mutta tämä jörö kömpii kolostaan siinä vaiheessa, kun muuta ovat palanneet koloihinsa ja vaellus on ohi. Erityisesti tähän keväiseen vaellukseen tuntuu kuuluvan ikävät jäljet, jotka jöröjen jälkeen jää. Puistot ovat täynnä roskaa. Lähinnä evästyksen ja nesteytyksen rääppeitä. Ne puiston kaksi täysin alimitoitettua roskista pursuavat ja pullistelevat liitoksissaan ja ovat levittäytyneet parinkymmenen metrin säteellä lähiympäristöön. Ei edes suurten vaellusten aikaan voi olla näin välinpitämätön ja kyllä kondiksenkin on oltava sellainen, että saa kuljetettua rääppeensä mukanaan sinne mistä ne tulikin.